Parisuhteesta ja äitiydestä

En yhtään ihmettele, että pienten lasten vanhemmat eroavat usein. Kaikki ne lasta edeltäneiden vuosien "älä jätä sukkiasi lattialle lojumaan" ja "aina sä valitat kun mä oon jossain menossa" -ärsytykset nousevat väsymyksen ja oman sekä yhteisen ajan puutteen myötä suunnilleen potenssiin kymmenen. Ja väsyneenä tulee sanoneeksi asioita, joita ei tarkoita, tai ehkä tarkoittaakin, mutta paremmalla harkintakyvyllä ei sanoisi koskaan ääneen.
Ja se oman ajan mittaaminen sekuntikellolla:

Isä: Eilenkin mä hoidin tunnin enemmän kuin sä.
Äiti: Joo, mutta mä olin hammaslääkärissä, ei sitä lasketa.
Isä: Aijaa. No mikä sitten lasketaan.
Äiti: Sitäpaitsi mä hoidin viime viikolla enemmän kuin sä, ja heräsin viitenä aamuna.
Jne...

Joskus tuntuu, että kädenvääntö lapsenhoidosta vie vähintään yhtä paljon energiaa kuin varsinainen hoitaminen. Ellei enemmänkin. Tosin nyt, uhmaiän alettua itse hoitaminenkin on aika vaativaa puuhaa. Karkailua, eipäs-juupas-väittelyitä ja maahan heittäytymis-raivokohtauksia -kaikkea löytyy.

Olen miettinyt, millainen äiti minusta olisi tullut ilman masennusta. Olisin ehkä ollut sellainen touhukas, kaikessa miestään neuvova marttyyri, joka tekee mahdollisimman paljon itse ja valittelee sitten, kun ei se mies osaa. Ja saa lopulta hermoromahduksen, kun kaikki täytyy tehdä itse ja kukaan ei auta. Ja mies on ihan, että mitä hel***, ensin ei anneta osallistua ja sitten valitetaan, kun ei osallistu.
Masennus antoi miehelle tilaa. Isän oli alusta asti osallistuttava vauvan hoitoon paljon. Ihan alussa jopa kokonaan. Minähän en sietänyt vauvan itkua ollenkaan. En kyennyt lohduttamaan itkevää vauvaa, vaan aloin nyyhkyttää itse.

Nyt kun voin paremmin, minulla on taipumusta päästää ärsyttävä besserwisserini valloilleen. Ei ainakaan paranna parisuhteen tilaa, että toinen neuvoo, miten lasta pitäisi tai ei pitäisi hoitaa. Niinkuin sitä ei paranna miehen golfiin hurahtaminenkaan. Yksinäisiä ja pitkiä ovat kesäillat ilman autoa taaperon kanssa kotona.

Rehellisesti sanottuna juuri nyt tuntuu siltä, että en ymmärrä, miten yksikään parisuhde voi selvitä ehjänä pikkulapsiajasta.

Operaatiossa

Jouduin pienehköön gynegologiseen leikkaukseen. Leikkauksen jälkiolo - kipua alapäässä, vaikea istua, sairaalan legendaariset verkkoalushousut - sai minut muistamaan synnytyksen jälkeisiä tuntemuksia. Tuntui silvotulta. Ja yksinäiseltä. Kiireiset sairaanhoitajat ja kova sairaalasänky, miljoona kysymystä, joihin kukaan ei ehdi vastata.

Ennen synnytystä ihmettelin valokuvanäyttelyä, jossa joku valokuvaaja oli kuvannut synnytyssairaalan arkea realistisesti. Mieleen jäi kuva tuoreesta äidistä kivikovissa, kiristävissä, suonikkaissa rinnoissa (maidonousun hetki) ja sairaalan verkkoalushousuissa. Ajattelin, että aika sensaatiohakuista ja ällöttävää. En ajattele enää.
Nyt ajattelen, että tuollaisia näyttelyitä pitäisi olla enemmän. Jos osaisin, kuvaisin lapsiperheen arkea silloin, kun koko perhe on rajussa oksenustaudissa, ja kukaan ei tule avuksi taudin tarttumisen pelossa. Kuvaisin lapsen lasittunein silmin tuijottamassa piirrettyjä ja vanhemmat makaamassa sohvalla huulet kuivina, kun nestekään ei pysy sisällä. Kuvaisin äidin katseen silloin, kun lapsella on rota-virus ja häntä pitää herättää puolen tunnin välein yöllä juomaan ruiskullinen suolaliuosta. Toki niitä hyviäkin hetkiä on, mutta ne ovat nykymaailmassa niin yliedustettuna naistenlehdissä, vauvakirjoissa, televisiossa, mainoksissa, joka puolella, että on helppo luulla vauva-arjen olevn enimmäkseen ruusunpunaista.

Ikinä ennen taaperomme syntymää en kiinnittänyt huomiota siihen, että televisiosarjoissa ja elokuvissa lapset ovat poikkeuksetta ihan käsittämättömän rauhallista rekvisiittaa kohtauksille. Oikeassa elämässä lapsilla on päärooli. Taaperolle huudetaan vähän väliä ja sadatta kertaa samasta asiasta ei, juostaan perässä ja neuvotellaan kenkien jalkaan laittamisesta/ruokalapun laittamisesta/mistä vaan uhmaikäisen lapsen kanssa. Lapset eivät todellakaan näyttele sivuroolia aikuisten elämässä. Ja hyvä niin. Kaikenkaikkiaan olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin ennen pikkuiseni syntymää. Silti katson velvollisuudekseni toitottaa kaikille tuleville vanhemmille, että älkää luulkokaan, että vauva-arki olisi ruusunpunaista. Tai on se, aina välillä välähdyksittäin, mutta useimmiten se on harmaata tai kakanruskeaa. =)