Töihinpaluu

Huomasin blogilistalta, että olen päivittänyt blogiani viimeksi 111 päivää sitten. Monesti olen ihan melkein kirjoittanut tänne, mutten sitten kuitenkaan. Monet mielessä pyörivät asiat ovat niin henkilökohtaisia ja ajankohtaisia, etten uskalla kirjoittaa niitä täne. Jotenkin en ehdottomasti halua tulla tunnistetuksi blogistani. Olen kyllä kertonut masennuksestani muualla mutten töissä. Työmaailma on sen verran kova, kait, etten halua masentuneen tai mielenterveyshäiriöisen leimaa otsaan.

Olen siis palanut töihin äitiyslomalta. Tiesin että lapsen hoitoon vieminen on usein vaikeaa vanhemmille, mutta se, miten vaikealta se tuntuu, oli ihan yllätys. Ensimmäisenä tarhaan tutustumispäivänä olin vähällä kopata lapsen kainaloon ja soittaa töihin, etten tulekaan takaisin vielä. Ei siinä tarhassa mitään vikaa ollut, muutakuin että se oli tarha. Lauma kiljuvia lapsia ja kiireiset, ylityöllistetyt hoitajat.

Jätin kuitenkin pikkuiseni tarhaan ja menin töihin. Ensimmäinen työpäivä tuntui ihan tajuttomalta. Täällä sitä vaan seurustellaan ja syödään kaikessa rauhassa, ja siitä vielä maksetaan hyvin! Sittemmin ollaan tutustuttu myös molempien vanhempien työssäkäymisen ikäviin puoliin. Ei ole ihan helppoa aamulla yrittää suoriutua töihin siistinä, jos pukeutumis- ja meikkausapuna on yksivuotias riiviö. Ja lapsukaisen tarhaura oli yhtä sairastelua, tyyppi oli siis koko ajani kipeänä. Ja valvoi tietenkin yöt kun yskitti/nuhistutti/kurkku oli kipeä. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin väsynyt kuin ensimmäisenä työpäivänä monen valvotun flunssayön jälkeen. Ja sitten aina kauheat sumplimiset, että kumpi jää sairaan muksun kanssa kotiin. Työnantajat ovat ihan innoissaan.

On muuten hassua, että kun tottuu viettämään päivänsä töissä omassa rauhassa ilman, että joku roikkuu koko ajan lahkeessa, tuntuu kotiin sairaan lapsen kanssa jääminen aika hektiseltä. Olen nyt 99% varma, etten halua lisää lapsia. Raskaana oleminen on ihan syvältä, synnyttämisestä puhumattakaan. Ja lapsen synnyttyä olisi kiva olla joskus rauhassa. Nimimerkki tänään töiden jälkeen hyrrällä päähän lyöty ja pallolla päin heitetty äiti-parka. Pienelle ihmiselle kun kaikki on uutta ja ihmeellistä ja hetkeäkään ei voi olla paikallaan, toisin kuin väsyneille ja elämää nähneille vanhemmille, jotka työpäivän jälkeen haluavat lähinnä pötköttää sohvalla. Ja mielummin ilman, että joku hyppii vatsan päällä. Tai nipistää naamasta nähdäkseen, millaisen reaktion se aiheuttaa. Tai repii silmälasit päästä.