Vauva-arjesta ja vauvakuumeesta

Valitsin nimen tälle blogille sen perusteella, että vauva-arki tuntui mielestäni aivan käsittämättömän rankalta. Heräät keskellä yötä n kertaa, saat päällesi puklua, oksennusta, vauvanpissaa ja kakkaa kaaressa (lapsettomille tiedoksi, että kyllä, vauvankakka toisinaan tosiaan ihan suihkuaa onnellisen vaipanvaihtajan päälle). Hirveä kasa kaikkia puoliteknisiä saksankielisin käyttöohjein varustettuja vauvanvermeitä, joita yrität umpiväsyneenä saada toimimaan. Ei se helppoa näytä olevan onneksi muillekaan, kerran jouduin parkkihallissa neuvomaan toista äitiä, miten saada vaunut takaisin kokoon. Mies kun oli yleensä kuulemma koonnut ne. Enkä edes osannut neuvoa, eri merkkiset kuin omamme nääs.

Nyt tuntuu, että ei tämä vauva-arki mikään extreme-leiri olekaan, ihan tavallista arkea vain. Asiaan voi tosin lievästi vaikuttaa se, että olemme olleet nyt pari viikkoa lomalla sukulaisten nurkissa ja hoitaneet lastamme vain nimeksi. Mummi ja vaari ovat juosseet pikkuisen perässä ja me rasittuneet vanhemmat :) olemme rampanneet ostoksilla, leffassa ja ulkona syömässä. Olen alkanut jopa potea jonkinasteista vauvakuumetta. Huomio kiinnittyy ostoskeskuksissa pikkuisiin ja ihastelen poikkeuksetta kaikkia vauveleita. Ennen vauvan syntymää en juurikaan edes potenut vauvakuumetta. Tai sen herättivät vain tutut tai poikkeuksellisen suloiset vauvat. Jotenkin painiskelen koko ajan sen kanssa, että tuleeko meistä vain yksilapsinen perhe. Olemme molemmat miehen kanssa aika mukavuudenhaluisia ja omissa oloissamme viihtyviä. Pelkään, että toisen lapsen kanssa ajaisimme itsemme ihan piippuun. Tiedän, ettei asiaa tarvitse päättää vielä, mutta jotenkin vain haluaisin tietää. Suunnittelen yleensäkin elämää aina liikaa eteenpäin. En osaa ajelehtia ja ottaa rennosti.

Tätä yksilapsisuusasiaa pohtiessani tajusin, että olen -edelleen- yrittänyt tarjota pikkuisellemme täydellisen lapsuuden. Tajusin jossain vaiheessa romahduksen jälkeen, että on mahdotonta olla täydellinen äiti, mutta jostain syystä tuon täydellisen lapsuuden ajatus valkeni vasta myöhemmin. Aloin miettiä, että saako lapsiparkamme traumoja ainoana lapsena, oppiiko sosiaaliseksi jne. Sitten ymmärsin, että mistä hitosta kukaan tietää, onko lapselle oikeasti parempi olla ainoa lapsi vai sisaruskatraan kuudestoista. Voihan olla, että sen pikkusisaruksesta tulee oikea riiviö ja se saa sen takia traumoja. Eihän sitä voi etukäteen tietää.

Synnytyksen jälkeisen masennuksen iskeminen uudelleen pelottaa kuitenkin edelleen niin paljon, että voi olla, että pikkuisemme saa saada traumansa ainoana lapsena olemisesta riiviösisaruksen sijaan. Itse synnytys, olipa tapa sitten mikä hyvänsä, tuntuu sen verran brutaalilta toimenpiteeltä, että uskon ottavani sen järkyttyneenä vastaan myös toisella kerralla. En osaa nähdä sitä kauniina ja alkuvoimaisena tapahtumana, jonka tuloksena on suloinen vastasyntynyt. Vauva oli kyllä suloinen, mutta itse synnytys käsittämättömän kivulias ja jotenkin brutaali. Ja ne jälkivaivat, vaikka alatiesynnytyshän on niin helppo ja luonnollinen ja siitä toipuu nopeasti... Blaah, sanon minä. Ehkä pitäisi kokeilla vielä joskus sektio, niin osaisi sitten vertailla. =)
En ole ikinä ollut sellainen maalaistyyppinen sitkeä nainen, joka pyöräyttää pari lasta ja menee sitten heti lapsivuoteesta peltotöihin. Tai joka lyö kirveellä jalkaansa halkoja hakatessaan, tekee paidastaan kiristyssiteen ja menee ruokkimaan lehmät. Olen pikemminkin neuroottinen. Paisuttelen vaivojani mielessäni ja olen hyvin huolissani niistä. Siihen kun lisää sitten ne synnytyksen jälkeiset hormoniheilahtelut, niin soppa on valmis. :/

Keinuhevosen selässä

Jostain luin, että synnytyksen jälkeistä masennusta on kuvattu keinuhevosen selässä keikkumiseksi. Ensin keinahtaa eteenpäin ja sitten taas heti taaksepäin. Ja koko ajan pysyy paikallaan. Tai ei ainakaan pääse eteenpäin.
Hetken aikaa olo oli jo oikein seesteinen. Nyt tuntuu taas sekavalta. Ahdistaa. Ja näistä ahdistuksista on vaikea tietää, mikä on ns. normaalia ahdistusta. Tuntuiko tältä ennen sitä suurta romahdusta? Vai tarkkailenko mielialojani vain niin tarkasti romahduksen pelossa, että pienet notkahduksetkin tuntuvat suuremmilta kuin ovatkaan?
Tähän asti olen syyttänyt hormoneja masennuksestani. Ja joku osuus niillä on aivan pakko olla, niin rajuna masennus iski juuri neljäntenä (?) päivänä synnytyksestä, jolloin raskaudenaikaiset hormonitasot romahtavat. Nyt olin varma, että tämänhetkinen olotilani johtuu hormoniehkäisyn aloittamisesta. Jätin pillerit pois, mutta mielialat ovat ja pysyvät. Tai olen kyllä aavistuksen vähemmän kiukkuinen, mutta silti edelleen niin kiukkuinen, että itseäkin kyllästyttää. En tajua, miten mies jaksaa. Kun en itsekään jaksa. Luolamieskaudella olisin varmaan jo kuollut stressiin aikoja sitten. Enkä edes ymmärrä, mitä aina stressaan niin kamalasti. Nytkin tiedän, että tämä vaihe, jossa päivät menevät puoliksi pienen riiviön perässä juostessa ja sata kertaa "ei":tä toistaessa ja puoliksi huutoa kuunnellessa, on ohimenevää. Silti tuntuu, että tällaista tämä on aina, ikinä ei tule olemaan parempaa. Olenkohan masentunut uudelleen? Lääkkeistä huolimatta? Voiko olla masentunut, vaikka syö masennuslääkkeitä maksimiannoksella?