Hoitokokeiluja

Unettomuuden myötä alkaa olla selvää, että tarvitsen apua. En pysty keskittymään edes televisionkatseluun. En osaa rentoutua. Suoritan äitiyttä minkä ehdin. Neuvola järjestää minulle jutteluaikoja terveyskeskukseen. Masentuneille äideille on suunniteltu jokin "hoitoputki", mutta kaikki siihen liittyvät tahot ovat samaan aikaan lomalla. Odotellaan. Ja odotellessa käyn juttelemassa. Sairaanhoitaja kysyy, mikä asia olisi sellainen, mitä minusta olisi mukava tehdä. Mieleen ei tule mitään. Tuntuu, että olen aivan hukassa.

Yhtenä viikonloppuna olo on henkisesti niin huono, että lähden keskussairaalan päivystykseen. Jonotan monta tuntia yleislääkärin päivystykseen. Leveälahkeisiin farkkuihin pukeutunut nuori lääkäri kysyy vaivautuneena, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Vastaan kyllä. Matkalla sairaalaan toivoin, että törmäisin hirveen matkalla. Ei äiti voi tehdä itsemurhaa, siitäkin jää lapselle trauma. Kaikesta jää. Siksi äitiys on niin vaikeaa.
Pääsen päivystävän psykiatrin puheille. Psykiatri esiintyy vakuuttavasti. Hän lupaa järjestää ajan keskussairaalan psykiatriselle poliklinikalle.

Odotan hoitoonpääsyä. Kestää vielä pari viikkoa, ennen kuin saan ajan keskussairaalan psykiatriselle poliklinikalle. Odottaminen tuntu ikuisuudelta. Kun pää on takussa ja pitää hoitaa vauvaa, huolehtia elämänsä tärkeimmästä asiasta, haluaa, että pää saadaan kuntoon pian.
Ensimmäisellä käyntikerralla psykiatri pohtii, mikä apu minulle voisi olla hyödyllinen. Seuraavalla käyntikerralla asiaa pohditaan isommalla joukolla. Mukana on myös sosiaalityöntekijä. Kolmannella käyntikerralla psykiatri kertoo olleensa vain sijainen ja sijaisuutensa loppuvan. Mutta voin toki käydä jonkun muun luona poliklinikalla jos haluan. Tuntuu, että apu on sitä, että uskoo, että seuraavasta käynnistä olisi jotain hyötyä. Jatkan odottamista.
Saan siirron paikalliseen mielenterveystoimistoon. Ensimmäisellä kerralla pohditaan, millainen apu voisi toimia. Tekisi mieli huutaa, että en minä osaa päättää mitään, enkä tiedä mitään, laittakaa nyt vaan tämä pää järjestykseen. En huuda. Vastaan kiltisti, että juttutuokio psykologin kanssa kerran viikossa voisi olla hyvä.

Unettomana

Kotiutuessamme sairaalasta olen valvonut melkein viikon. Olen väsynyt, mutta käyn samalla ylikierroksilla. Ahdistaa, ettei tiedä yhtään, kuinka kauan vauva nukkuu. Pyörin sängyssä enkä saa unta kun vauva on nukahtanut. Mietin, koska se herää ja kuuntelen sen äännähdyksiä. Vaikka laitan silmät kiinni ja menen peiton alle, tuntuu, kuin olisi valoisassa huoneessa silmät auki.

Mies huolestuu unettomuudestani. Mies menee sohvalle nukkumaan, minä nukun vauvan kanssa parisängyssä. En saa unta. Minä menen sohvalle ja mies on vauvan kanssa makuuhuoneessa. En saa nukuttua. Mies ottaa pinnasängyn olohuoneeseen ja nukkuu sohvalla. Minä suljen makuuhuoneen oven ja laitan korvatulpat. Itku kuuluu korvatulppien ja suljetun oven takaa. En osaa nukkua. Kerran onnistun nukahtamaan päivällä musiikkia kuunnellen. Nukun tunnin niin sikeästi, että polveni tulee kipeäksi, kun nukahdan jotenkin oudosti sen päälle.

Mies kyllästyy siirtämään pinnasänkyä olohuoneeseen. Vauva nukkuu vaunuissa isän kanssa olohuoneessa. Itkettää. En minä vauvalle tällaista alkua kuvitellut. Vauvan piti nukkua omassa suloisessa pinnasängyssään rimpsuverhojen alla suojassa.

Saan Diapamia nukahtamiseen. Pumppaan rinnat tyhjiksi ennen nukkumaanmenoa, ettei vauva saa diapammaitoa. En kuitenkaan saa unta.

Lopulta miehen äiti tulee meille yöksi vauvaa hoitamaan ja me menemme hotelliin nukkumaan. Otan Diapamin ja nukun suunnilleen kuusi tuntia. Heräilen välillä, olen kuulevinani vauvan itkua.

Kotona siirrämme vauvan nukkumaan omaan huoneeseensa. Ensimmäisen yön poden huonoa omaatuntoa. Pelkään, että vauva lakkaa hengittämästä. Joidenkin tutkimusten mukaan kätkytkuolema on hieman todennäköisempi, jos vauva nukkuu eri huoneessa kuin vanhempansa.
Vähitellen totun siihen, että vauva nukkuu eri huoneessa. Kuulemme, jos vauvalla on hätä, mutta emme herää pieniin unituhinoihin. Alan oppia taas nukkumaan. Nukahtaminen kestää vieläkin pitkään, ja kun yössä on monta herätystä, jäävät unet vähäisiksi. Valvomme vuoroissa. Mies valvoo aamuyöhön asti ja syöttää vauvaa pullosta, minä herään aamuyöllä ja aamulla.

Kotiutuminen

Kotona on aluksi ihanaa. Sisko käy kotiutumispäivänä katsomassa. Nauramme ja ihastelemme vauvaa. Iltaa kohti maito alkaa nousta. Rinnat ovat kivikovat ja niihin sattuu. Vauva ei saa imettyä. Soitan sairaalaan. Neuvovat hautomaan rintoja kauratyynyllä ennen imetystä ja pumppaamaan hieman maitoa ennen imetystä, että rinnat pehmenevät. Tunnen oloni sähköjänikseksi kun ryntään lämmittämään kauratyynyä kun vauvalle tulee nälkä. Pelkään, että se saa trauman, jos se joutuu odottamaan ruokaa liian kauan. Rintapumppu pitää steriloida keittämällä ennen jokaista käyttöä. Säntäilen ympäriinsä.

Ensimmäinen yö on kaoottinen. Vauva nukkuu huonosti. Ei saa edelleenkään imettyä kovista rinnoista. Vaihdan vaippaa ja pesen vauvan pepun lavuaarissa joka vaihdon yhteydessä. Jossain vaiheessa yötä vauva pissaa jaloilleni. En jaksa vaihtaa sukkia.

Aamulla alkaa tuntua, että olen vankina omassa kodissani. En usko, että vauvan kanssa voi ikinä mennä minnekään, vaikka ulkona on lämmintä. Itkettää koko ajan. Soittelen sairaalaan vähän väliä ja kysyn neuvoa mihin millloinkin.

Pari seuraavaa yötä menee valvoessa. En saa unta. Huolestuttaa vauvan vointi. Pelkään myös, että saan kohtutulehduksen. Kun vauva aivastaa, olen varma, että se on allerginen koiralle. Muun ajan pelkään, että se lakkaa hengittämästä. Soitan jälleen kerran sairaalaan. Kätilö kysyy, miten minä voin. Alan itkeä. Kerron, etten saa nukutuksi. Väsyttää, mutten nuku. En yöllä enkä päivällä. Minä, joka olen aina ollut hyvä nukkumaan missä vain. Kätilö käskee soittamaan neuvolaan seuraavana päivänä.

Sairaalassa

Synnyttäneiden osastolla on ruuhkaa. Kolmen hengen huone on täynnä koko sairaalassaoloajan. Huonetoverit vaan vaihtuvat. Yöllä ei saa nukutuksi, kun pitää herätä oman vauvan itkuun, että voi syöttää. Hoitajille minä en vauvaa anna, saa vielä trauman jos itkettävät sitä liian kauan. Odotusaikana olen lukenut, että vauvan itkuun pitää reagoida nopeasti, muuten se saa traumoja.
Päivisin ei ehdi nukkumaan, kun pitää syödä, että tulee maitoa. Sairaalan ruoka-ajat menevät aina jotenkin ristiin vauvanhoidon ja omien nokosten kanssa.

Odotusaikana olen päättänyt, että imetän, tietenkin. Synnytyssalissa vauva ei ime, se on niellyt lapsivettä. Osastollakaan vauva ei ime. Yrittää kyllä, muttei oikein tajua, miten. Manailen rintojani. Liian pienet ja väärän malliset. Otan tavoitteeksi oppia imetyksen ennen kotiutumista. Yritän stimuloida maidontuloa käyttämällä sairaalan rintapumppua sunnilleen yhtä monta kertaa päivässä kuin vauva imisi. Ruuan se saa pullosta.

Vauvan hoito tuntuu vaikealta, kun sängyn vieressä on ahdasta, eikä sängyllä voi istua, kun pitää varoa tikkejä ja istuminen sattuu. Aina, kun vauva herää ja sitä pitää lohduttaa tai se haluaa syödä, nousen niin pian kuin kykenen jotenkin istumaan sivuttain sängylle, ja yritän ujuttaa vauvan syliini. Päivisin tuntuu onnelliselta, kun isä on sairaalassa vauvaa hoitamassa. Öisin ahdistaa, tuntuu, että olen yksin vastuussa vauvasta, vaikka sairaalassa on monta hoitajaa.

Hoitajat ohjeistavat, että maidontuloa voi auttaa juomalla paljon. Juon vettä tai mehua aina kun muistan. Kukaan ei muista kertoa, että epiduraalin jälkeen ei välttämättä tunnista pissahätää. Nousen ylös sängystä ja alleni tulee lammikko. Soitan hoitajan paikalle. Luulen, että minusta vuotaa lapsivettä. Hoitaja sanoo, että ei se voi olla lapsivettä. Seison lammikon keskellä nolostuneena.
Huomaan, ettei kaasukaan pysy sisällä. Vaikka kuinka pidätän, joudun paukuttelemaan vieraiden läsnäollessa. Alan itkeä, kun miehen isä yrittää ottaa meistä perhepotrettia.

Synnytys käydään läpi ennen kotiutusta sairaalasängyllä. Yksityisyydestä huolehtii verho naapurisängyn välissä. Hoitaja kailottaa asioitani suureen ääneen. Alapään haavan tarkistus ja kohdun tunnustelu ennen kotiutusta tehdään myös sairaalasängyllä, verhon suojassa. En jaksa edes järkyttyä. Raskausaikana tottuu siihen, että jalkojen väliin kurkistellaan vähän väliä.

Kotiin pääsy tuntuu ihanalta. Itkettää, kun ulkona on niin ihana olla. Koko sairaassaoloajan vietin osastolla. En käynyt edes kanttiinissa. Tuntuu, kuin olisi päässyt vankilasta vapaaksi.

Syntymä

Jonain yönä/aamuna/päivänä/iltana suuri h-hetki sitten koittaa. Kaikilla hieman erilaisena. Sellainen elokuvista tuttu vesien lorahtaminen lattialle on kuulemma harvinaista, mutta silti aika monella kanssaodottajalla niin kävi. Oma h-hetkemme käynnistyi ihan klassisesti supistuksilla. Aluksi kovin viattomilla sellaisilla. Pystyi puhumaan ja kävelemään. Sitten alkoi olla tukalat oltavat. Ei pystynyt enää makaamaan sängyllä. Piti nojata tietyssä kulmassa tuolin selkänojaan, että pystyi jotenkin olemaan supistuksen alkaessa. Synnytysoppaissa kovasti hehkutetuista lämpimistä suihkuista ei ollut mitään apua. Miten sen suihkun saa suunnattua vatsaan/selkään kun sattuu niin pirusti että pitää nojata seinään?

Kun kotona on kärvistelty jonkun aikaa, lähdetään laitokselle. Tässä vaiheessa miestä vielä naurattaa, hehee, sattuuko sua oikeesti noin paljon. Jos odottajalla olisi ylimääräistä energiaa, olisi miestä kiva paukauttaa päin näköä. Jossain vaiheessa alkaa nimittäin tajuta, miksi synnytyssupistuksia sanotaan poltoiksi. Puristaa ja polttaa niin pirusti samaan aikaan. Koko keskiruumista.

Laitokselle tultaessa olin ihan varma, että olen auki miljoona senttiä ja saan ponnistaa vauvan maailmaan ihan kohta. Sisätutkimus (lääkäri kropeloi sisuskaluja supistusten välillä ja kyllä, sekin sattuu) paljasti, että kohdunsuu on auki sormenpäälle. Tässä vaiheessa ensisynnyttäjällä iskee paniikki ja epätoivo. Eihän tästä voi selviytyä hengissä. Jos sormenpäälle aukeaminen sattuu näin perhanasti niin miten sitten kokonaiset 10 senttimetriä vielä lisää! Ja entä sitten se ponnistusvaihe, mistä aina vauhkotaan?

Vapisuttaa ja paleleltaa. Ja sattuu. Tuntuu maailman surkeimmalta synnyttäjältä. rentoutus-CD:n opit lähinnä ärsyttävät. Tiesivätkö ne oikeasti, miten paljon sattuu ja miten siinä kivun seassa voisi ajatella jotain aukeavia kukan terälehtiä? Omat haavekuvat aktiivisesta synnytyksessä, jossa synnyttävä äiti kävelee ympäriinsä ja nojailee kumppaniinsa supistuksen tullessa joutavat romukoppaan. Kipulääkettä vaan reiteen ja sänkyyn makaamaan. Ei tee mieli liikkua eikä puhua. Puristan metallista sängyn reunaa rystyset valkoisena supistusten tullessa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen päästään synnytyssaliin. Isompaan huoneeseen, jossa on keinutuoli ja kaikkea muuta mukavaa, jota ei tule käytettyä, kun makaa vaan sängyllä ja puristaa sen kaidetta. Epiduraalin laitto kestää ikuisuuden, eikä niin kovin mainostettu epiduraalitaivas aukene. Puudute ei tehoa. Sattuu aivan tajuttomasti, niin paljon, että huutamaan ei pysty. Ponnistuttaa. Kätilö tarkistaa lukemat, vihdoinkin 10 senttiä, saa ponnistaa! Mutta mihin suuntaan? Ja miten? Lopulta löytyy sopiva asento, sitten vähän ähkitään omaan tahtiin ilman tulosta. Lopulta kätilö alkaa käskyttää. Olen ihan poikki. Järkytyn siitä, miten kovaa pitää ponnistaa, että tulee tulosta. Tuntuu, että kuolen. Kiristää vähän. Repeän, mutten huomaa sitä. Luulen ponnistaneeni päälakea esille, kun esiin humpsahtaakin koko vauva. Sinisenä ja velttona. Sitten se rääkäisee.

Isä katsoo kyyneleet silmissä kun vauvaa pestään ja saa nyytin syliinsä. Äiti makaa sängyllä ommeltavana. Nipistää aina välillä, ompelu kestää ikuisuuden. Lopulta vauvan saa syliin. Se on omituinen peikkolapsi, ihan erilainen kuin millaiseksi vatsassaan asuvan otuksen kuvitteli. Peikkolapsi tuoksuu hyvälle ja on liikuttavan avuton. Äiti ja lapsi tyrkätään osastolle keskellä yötä. Ohjeet supistaan korvaan huonetoverien nukkuessa. Yöllä ei nukuta, kun pitää ihastella vieressä muovikopassa tuhisevaa olentoa. Itkettää kun isä lähetetään kotiin. Ensisynnyttäjän kovasti toivomaa perhehuonetta ei ole saatavilla.

Kuinka kaikki alkoi

Suunnittelimme lapsen hankintaa huolellisesti. Luin kasapäin vauvalehtiä. Surffasin ahkerasti vauva-aiheisilla sivustoilla, joissa voi listautua kuumeilijaksi eli positiivista raskaustestiä kiihkeästi odottavaksi. Sitten kun se kaivattu toinen viiva ilmestyy testiin, ollaan onnellisia plussaajia. Jos pikkuinen pysyy kyydissä mukana, päästään odottajien palstalle, jossa sitten vaihdetaan kuulumisia muiden odottajien kanssa, joilla on laskettu aika samassa kuussa. Palstalla odotetaan kiihkeästi syntymää, valitetaan odotellessa vaivoista, närästyksestä, kolotuksista, peräpukamista, hikoilusta, hengästymisestä, ihon kutinasta jne. Pohditaan synnytystoiveita ja pelätään synnytystä.

Lasketun ajan lähestyessä aletaan arpoa, syntyykö vauva ajallaan vai meneekö yli. Tässä vaiheessa odottamiseen ja painavaan mahaan on kyllästytty jo siinä määrin, että synnytystä aletaan odottaa innolla. Malttamaton odotus voittaa synnytyspelon. Ostetaan CD, joka opettaa rentoutumaan synnytyksessä: "Ajattele avautuvaa kukan terälehteä". Hierotaan välilihaa ahkerasti. Kyykitään ison mahan kanssa, jotta synnytys sujuisi jouheasti. Ostetaan pikkuruisia vaatteita ja sisustetaan vauvan huonetta. Manaillaan, että miksi se ei jo synny, eikä ainakaan nautita ajasta, jonka voi käyttää ihan niinkuin itse lystää, vaikka kokeneet sukulaiset kovasti vihjailevat, että tehkää nyt sitä ja tätä ja tuota, kun sitten vauvan tultua ei enää ennätä. Ei sitä tajua.

Todellisuudessahan äitiysloman alku synnytykseen asti kannattaisi viettää koodaamalla ensin joku ohjelma, joka satunnaisin väliajoin huutaa, ja sitten pitäisi arpoa, onko huudon syynä nälkä, märkä vaippa, väsy, vatsavaiva, kuuma/kylmä jne. Ihan vaan että tottuisi siihen, että mitään ei vauvan synnyttyä tehdä juuri silloin kuin itseä huvittaa. Ei sillä, etteikö se olisi ihan luonnollista, että niin on. Sitä ei vain yksinkertaisesti osaa etukäteen kuvitella. Ei vaikka sitä kuinka toitotettaisiin etukäteen.

Neuvolan perhevalmennuksessa (entinen synnytysvalmennus siis, nimi muutettu ilmeisesti jotta isätkin saataisiin mukaan) näytetään video todennäköisesti maailman helpoimmasta synnytyksestä. Äiti hieman voihkii ja makaa sängyllä, pieni ponnistus (jota ei videosta edes ponnistukseksi tajua) ja sitten on vauva maailmassa ja rääkyy iloisesti. Synnytyksen jälkeinen masennus sivuutetaan kertomalla, että se on kovin harvinaista ja tungetaan käteen joku monistevihkonen aiheesta. Tätä minä en ainakaan tarvitse, minusta tulee maailman onnellisin äiti, ajattelee onnellinen odottaja.

Toisin kävi.