Tasaisempaa

Nyt, synnytyksen vuosipäivän tienoilla olo alkaa vihdoinkin olla normaali. Tai siis tuntuu, että alan olla oma itseni. Normaaliudesta en niin tiedä. =D
Jätin hormoniehkäisyn, niin PMS-oireetkin tuntuisivat helpottaneen. Alkoi olla pipo sen verran kireällä, että oli aika todeta, ettei mulle vaan yksinkertaisesti sovi hormoniehkäisy. Tai hormoniheilahtelyt ylipäätänsäkään. !0)

Olen pohtinut sairastumistani. Alun "Miksi juuri minä?" kysymykset ovat vaihtuneet ymmärrykseen siitä, miksi näin kävi. Aluksi tuntui siltä, että synnytyksen jälkeinen masennus on vähän kuin salama, että se iskee varoittamatta ja uhriaan valikoimatta. Nyt olen ymmärtänyt, että masennuksen merkkejä oli ilmassa jo ennen synnytystä. Tai siis että omat ajatusmallit ja toimintatavat oli sellaisia, että jossain vaiheessa umpikuja olisi tullut vastaan joka tapauksessa. Synnytyksen jälkeinen elämänmullistus hormonimyrskyineen vain aiheutti sen, että tiiliseinä tuli vastaan rytinällä.

Jotenkin olin onnistunut tekemään elämästäni suorittamista. Mietin aina, mitä pitäisi tehdä, miten kuuluu toimia ja millainen olla. En miettinyt, mitä todella haluan. Miten sen oman äänensä voikin niin pahasti hukata? Opettelen edelleen sitä, että osaisi vetää omat rajansa, eikä joustaa silloin kun ei haluaisi.

Tämä kuulostaa varmaan taas amerikkalaiselta äklötarinalta, mutta nyt tuntuu, että tämä romahdus oli kaikenkaikkiaan hyvä asia. Tuntuu, että olisin oppinut olemaan ajamatta itseäni pää edellä tiiliseinään. Ehkä. =)