Sisuuntuminen

Amerikkalaisissa elokuvissa/kirjoissa/lehtijutuissa/missä vain tapahtuu aina käänne, jossa päähenkilö oivaltaa jotakin ja sen jälkeen kaikki alkaa sujua. Inhoan yleensä tuollaisia imeliä, itsestäänselviä käänteitä. Nyt kuitenkin tuntuu, että omassa elämässäni olisi jokin loksahtanut paikoilleen. Todennäköisesti yli puoli vuotta jatkunut terapia alkaa jotenkin vaikuttaa.

Koko tähänastinen elämäni on ollut sellaista apua en minä osaa/jaksa/pysty. Olen pelännyt epäonnistumista niin paljon, etten ole yrittänyt puoliakaan asioista joita olisin halunnut kokeilla. Äitiyskin pelotti ja olin suorastaan varma, että epäonnistun äitinä enkä pysty olemaan äiti. Tunsin, ettei minusta ole äidiksi. Nyt sitten yhtäkkiä vaan alkoi kyllästyttää jatkuva itsensä epäileminen. Jotenkin sisuunnuin ja tuli sellainen olo että paskat, miksen pystyisi ja selviäisi kun niin moni muukin on selvinnyt. Ensimmäinen askel pahimman paniikin hellittämiseen oli se, että tajusin, etten voi millään tehdä kaikkea oikein, vaikka niin kovasti olisin halunnut. Olisin halunnut, että joku kertoo, miten kasvatetaan tasapainoinen lapsi, ja sitten yrittänyt toimia ohjeiden mukaan. Missäänhän ei saa niin ristiriitaisia ohjeita kuin tuoreena vanhempana. Aluksi olin ihan paniikissa, jos en noudattanut jotain ohjetta, mutta sitten tuli ensimmäinen paskat-askel matkalla mielenrauhaan, heh. Ajattelin, että paskat, tämä on minun lapseni ja kasvatan hänet kuten parhaaksi näen. Toinen paskat-askel oli sitten tämä hiljattainen paskatmiksenpystyisi.

Suosittelen siis lämpimästi henkistä haistattelua kaikille ylitunnollisille tytöille ja naisille.