Sisuuntuminen

Amerikkalaisissa elokuvissa/kirjoissa/lehtijutuissa/missä vain tapahtuu aina käänne, jossa päähenkilö oivaltaa jotakin ja sen jälkeen kaikki alkaa sujua. Inhoan yleensä tuollaisia imeliä, itsestäänselviä käänteitä. Nyt kuitenkin tuntuu, että omassa elämässäni olisi jokin loksahtanut paikoilleen. Todennäköisesti yli puoli vuotta jatkunut terapia alkaa jotenkin vaikuttaa.

Koko tähänastinen elämäni on ollut sellaista apua en minä osaa/jaksa/pysty. Olen pelännyt epäonnistumista niin paljon, etten ole yrittänyt puoliakaan asioista joita olisin halunnut kokeilla. Äitiyskin pelotti ja olin suorastaan varma, että epäonnistun äitinä enkä pysty olemaan äiti. Tunsin, ettei minusta ole äidiksi. Nyt sitten yhtäkkiä vaan alkoi kyllästyttää jatkuva itsensä epäileminen. Jotenkin sisuunnuin ja tuli sellainen olo että paskat, miksen pystyisi ja selviäisi kun niin moni muukin on selvinnyt. Ensimmäinen askel pahimman paniikin hellittämiseen oli se, että tajusin, etten voi millään tehdä kaikkea oikein, vaikka niin kovasti olisin halunnut. Olisin halunnut, että joku kertoo, miten kasvatetaan tasapainoinen lapsi, ja sitten yrittänyt toimia ohjeiden mukaan. Missäänhän ei saa niin ristiriitaisia ohjeita kuin tuoreena vanhempana. Aluksi olin ihan paniikissa, jos en noudattanut jotain ohjetta, mutta sitten tuli ensimmäinen paskat-askel matkalla mielenrauhaan, heh. Ajattelin, että paskat, tämä on minun lapseni ja kasvatan hänet kuten parhaaksi näen. Toinen paskat-askel oli sitten tämä hiljattainen paskatmiksenpystyisi.

Suosittelen siis lämpimästi henkistä haistattelua kaikille ylitunnollisille tytöille ja naisille.

Itkupotkuraivari

Mun elämä siis. Siltä ainakin välillä tuntuu. Haraan kaikin voimin vastaan enkä haluakaan sitä mitä ensin halusin. Tekisi mieli kiukutella niinkuin joskus lapsena. Tai oikeastaan tekisi mieli huutaa suoraa huutoa aina jos jokin asia ärsyttää. Kun saa hidasta asiakaspalvelua. Kun joku kiilaa jonossa. Kun joku ei tajua.
Kuuluu varmaan taudinkuvaan.

Täytyy varmaan vähän selittää tätä blogia. Lähdin purkamaan synnytyksen jälkeisiä tunnelmia, vaikka itse synnytyksestä on jo aikaa. Sain vihdoin viimein psykologin, jolla käyn kerran viikossa. Tai siis olen käynyt jo pitkään. Juttelu tuntuu auttavan, mutta tuskallisen hitaasti kyllä välillä. Tämän blogin tarkoitus ei ole pelästyttää ketään, haluan vain itselleni kerrata tunnelmia ja kirjata tänne asioita, joita pohdin, jos nyt joskus pääsen nykypäivään asti näissä blogimerkinnöissäni...

Haluan kertoa, miten koin synnytyksen jälkeisen masennuksen. En pelotellakseni tai sensaatiohakuisuudesta, vaan siksi, ettei muista saman läpikäyneistä äideistä tuntuisi, että kenelläkään muulla ei ole tällaista. Siinä vaiheessa kun masennus iskee, ei nimittäin yhtään lohduta se neuvolan ohjevihkonen, jossa listataan oireet ja mainitaan ne vähäiset prosentit, joita synnytyksen jälkeinen masennus koskee. Kuvittelin muut masentuneet äidit jotenkin omituisiksi. Syrjäytyneiksi. Kaikki ns. normaalit äidit joita tapasin, saivat minut potemaan alemmuuskompleksia. Noin pirteitä ja huoliteltuja, ajattelin.

Tutustuin sattumalta yhteen masentuneeseen äitiin. Helpotti huomata, että ulospäin hän vaikutti usein pirteältä ja hyvinvoivalta, sitten kun se pahin vaihe oli mennyt ohi. Aloin uskoa, että otsassani ei kenties luekaan näkymättömin kirjaimin "masentunut äiti". Silti varsinkin aluksi tunsin masennuksestani suurta häpeää. Tuntui, että oli jotenkin leimattu. Ja saako masentuneena nauttia asioista? Entä jos ei näytäkään synkältä? Saako silti edelleen apua? Ja masennuslääkkeiden ja nukahtamislääkkeiden syöminen imettäessä... Mikä syyllisyys! Muut äidit pohtivat onko graavilohen syöminen sallittua imettäessä ja minä vetelen pieniä valkoisia nappeja minkä kerkeän.

Masennuksen alkutunnelmia on vaikeaa kuvailla. Jotenkin vain kaikki ahdisti. Ja sana ahdisti ei edes kuulosta niin pahalta, kuin miltä silloin tuntui. Vähän kuin olisi yhtäkkiä herännyt jostain ihan erilaisesta maailmasta kuin jossa oli tottunut elämään. Ja siinä uudessa maailmassa ei ollut mitäään hyvää tai iloista, eikä mitään odottamisen arvoista. Yritin muistella asioita, joista pidin, mutten muistanut yhtäkään. Tai ehkä muistin, mutta ne tuntuivat sellaisilta, ettei niistä nauttisi siinä uudessa olotilassa yhtään.

Oli yllätys, miten vahva mieli on negatiivisessa mielessä. Ymmärsin, että kun mieli heittää häränpyllyä niin siinä ei paljon vastustella. Ei auta itseään niskasta kiinni ottamiset niin kuin joku neuvoi, tai piristävien ja "kivojen" asioiden ajattelu. Kivoja asioita ei siinä mielentilassa yksinkertaisesti ole. Kaikki on pelottavaa ja ahdistavaa tai sitten mikään ei tunnu miltään ja mitän ei jaksa.