Syntymä

Jonain yönä/aamuna/päivänä/iltana suuri h-hetki sitten koittaa. Kaikilla hieman erilaisena. Sellainen elokuvista tuttu vesien lorahtaminen lattialle on kuulemma harvinaista, mutta silti aika monella kanssaodottajalla niin kävi. Oma h-hetkemme käynnistyi ihan klassisesti supistuksilla. Aluksi kovin viattomilla sellaisilla. Pystyi puhumaan ja kävelemään. Sitten alkoi olla tukalat oltavat. Ei pystynyt enää makaamaan sängyllä. Piti nojata tietyssä kulmassa tuolin selkänojaan, että pystyi jotenkin olemaan supistuksen alkaessa. Synnytysoppaissa kovasti hehkutetuista lämpimistä suihkuista ei ollut mitään apua. Miten sen suihkun saa suunnattua vatsaan/selkään kun sattuu niin pirusti että pitää nojata seinään?

Kun kotona on kärvistelty jonkun aikaa, lähdetään laitokselle. Tässä vaiheessa miestä vielä naurattaa, hehee, sattuuko sua oikeesti noin paljon. Jos odottajalla olisi ylimääräistä energiaa, olisi miestä kiva paukauttaa päin näköä. Jossain vaiheessa alkaa nimittäin tajuta, miksi synnytyssupistuksia sanotaan poltoiksi. Puristaa ja polttaa niin pirusti samaan aikaan. Koko keskiruumista.

Laitokselle tultaessa olin ihan varma, että olen auki miljoona senttiä ja saan ponnistaa vauvan maailmaan ihan kohta. Sisätutkimus (lääkäri kropeloi sisuskaluja supistusten välillä ja kyllä, sekin sattuu) paljasti, että kohdunsuu on auki sormenpäälle. Tässä vaiheessa ensisynnyttäjällä iskee paniikki ja epätoivo. Eihän tästä voi selviytyä hengissä. Jos sormenpäälle aukeaminen sattuu näin perhanasti niin miten sitten kokonaiset 10 senttimetriä vielä lisää! Ja entä sitten se ponnistusvaihe, mistä aina vauhkotaan?

Vapisuttaa ja paleleltaa. Ja sattuu. Tuntuu maailman surkeimmalta synnyttäjältä. rentoutus-CD:n opit lähinnä ärsyttävät. Tiesivätkö ne oikeasti, miten paljon sattuu ja miten siinä kivun seassa voisi ajatella jotain aukeavia kukan terälehtiä? Omat haavekuvat aktiivisesta synnytyksessä, jossa synnyttävä äiti kävelee ympäriinsä ja nojailee kumppaniinsa supistuksen tullessa joutavat romukoppaan. Kipulääkettä vaan reiteen ja sänkyyn makaamaan. Ei tee mieli liikkua eikä puhua. Puristan metallista sängyn reunaa rystyset valkoisena supistusten tullessa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen päästään synnytyssaliin. Isompaan huoneeseen, jossa on keinutuoli ja kaikkea muuta mukavaa, jota ei tule käytettyä, kun makaa vaan sängyllä ja puristaa sen kaidetta. Epiduraalin laitto kestää ikuisuuden, eikä niin kovin mainostettu epiduraalitaivas aukene. Puudute ei tehoa. Sattuu aivan tajuttomasti, niin paljon, että huutamaan ei pysty. Ponnistuttaa. Kätilö tarkistaa lukemat, vihdoinkin 10 senttiä, saa ponnistaa! Mutta mihin suuntaan? Ja miten? Lopulta löytyy sopiva asento, sitten vähän ähkitään omaan tahtiin ilman tulosta. Lopulta kätilö alkaa käskyttää. Olen ihan poikki. Järkytyn siitä, miten kovaa pitää ponnistaa, että tulee tulosta. Tuntuu, että kuolen. Kiristää vähän. Repeän, mutten huomaa sitä. Luulen ponnistaneeni päälakea esille, kun esiin humpsahtaakin koko vauva. Sinisenä ja velttona. Sitten se rääkäisee.

Isä katsoo kyyneleet silmissä kun vauvaa pestään ja saa nyytin syliinsä. Äiti makaa sängyllä ommeltavana. Nipistää aina välillä, ompelu kestää ikuisuuden. Lopulta vauvan saa syliin. Se on omituinen peikkolapsi, ihan erilainen kuin millaiseksi vatsassaan asuvan otuksen kuvitteli. Peikkolapsi tuoksuu hyvälle ja on liikuttavan avuton. Äiti ja lapsi tyrkätään osastolle keskellä yötä. Ohjeet supistaan korvaan huonetoverien nukkuessa. Yöllä ei nukuta, kun pitää ihastella vieressä muovikopassa tuhisevaa olentoa. Itkettää kun isä lähetetään kotiin. Ensisynnyttäjän kovasti toivomaa perhehuonetta ei ole saatavilla.