Sairaalassa

Synnyttäneiden osastolla on ruuhkaa. Kolmen hengen huone on täynnä koko sairaalassaoloajan. Huonetoverit vaan vaihtuvat. Yöllä ei saa nukutuksi, kun pitää herätä oman vauvan itkuun, että voi syöttää. Hoitajille minä en vauvaa anna, saa vielä trauman jos itkettävät sitä liian kauan. Odotusaikana olen lukenut, että vauvan itkuun pitää reagoida nopeasti, muuten se saa traumoja.
Päivisin ei ehdi nukkumaan, kun pitää syödä, että tulee maitoa. Sairaalan ruoka-ajat menevät aina jotenkin ristiin vauvanhoidon ja omien nokosten kanssa.

Odotusaikana olen päättänyt, että imetän, tietenkin. Synnytyssalissa vauva ei ime, se on niellyt lapsivettä. Osastollakaan vauva ei ime. Yrittää kyllä, muttei oikein tajua, miten. Manailen rintojani. Liian pienet ja väärän malliset. Otan tavoitteeksi oppia imetyksen ennen kotiutumista. Yritän stimuloida maidontuloa käyttämällä sairaalan rintapumppua sunnilleen yhtä monta kertaa päivässä kuin vauva imisi. Ruuan se saa pullosta.

Vauvan hoito tuntuu vaikealta, kun sängyn vieressä on ahdasta, eikä sängyllä voi istua, kun pitää varoa tikkejä ja istuminen sattuu. Aina, kun vauva herää ja sitä pitää lohduttaa tai se haluaa syödä, nousen niin pian kuin kykenen jotenkin istumaan sivuttain sängylle, ja yritän ujuttaa vauvan syliini. Päivisin tuntuu onnelliselta, kun isä on sairaalassa vauvaa hoitamassa. Öisin ahdistaa, tuntuu, että olen yksin vastuussa vauvasta, vaikka sairaalassa on monta hoitajaa.

Hoitajat ohjeistavat, että maidontuloa voi auttaa juomalla paljon. Juon vettä tai mehua aina kun muistan. Kukaan ei muista kertoa, että epiduraalin jälkeen ei välttämättä tunnista pissahätää. Nousen ylös sängystä ja alleni tulee lammikko. Soitan hoitajan paikalle. Luulen, että minusta vuotaa lapsivettä. Hoitaja sanoo, että ei se voi olla lapsivettä. Seison lammikon keskellä nolostuneena.
Huomaan, ettei kaasukaan pysy sisällä. Vaikka kuinka pidätän, joudun paukuttelemaan vieraiden läsnäollessa. Alan itkeä, kun miehen isä yrittää ottaa meistä perhepotrettia.

Synnytys käydään läpi ennen kotiutusta sairaalasängyllä. Yksityisyydestä huolehtii verho naapurisängyn välissä. Hoitaja kailottaa asioitani suureen ääneen. Alapään haavan tarkistus ja kohdun tunnustelu ennen kotiutusta tehdään myös sairaalasängyllä, verhon suojassa. En jaksa edes järkyttyä. Raskausaikana tottuu siihen, että jalkojen väliin kurkistellaan vähän väliä.

Kotiin pääsy tuntuu ihanalta. Itkettää, kun ulkona on niin ihana olla. Koko sairaassaoloajan vietin osastolla. En käynyt edes kanttiinissa. Tuntuu, kuin olisi päässyt vankilasta vapaaksi.