Hoitokokeiluja

Unettomuuden myötä alkaa olla selvää, että tarvitsen apua. En pysty keskittymään edes televisionkatseluun. En osaa rentoutua. Suoritan äitiyttä minkä ehdin. Neuvola järjestää minulle jutteluaikoja terveyskeskukseen. Masentuneille äideille on suunniteltu jokin "hoitoputki", mutta kaikki siihen liittyvät tahot ovat samaan aikaan lomalla. Odotellaan. Ja odotellessa käyn juttelemassa. Sairaanhoitaja kysyy, mikä asia olisi sellainen, mitä minusta olisi mukava tehdä. Mieleen ei tule mitään. Tuntuu, että olen aivan hukassa.

Yhtenä viikonloppuna olo on henkisesti niin huono, että lähden keskussairaalan päivystykseen. Jonotan monta tuntia yleislääkärin päivystykseen. Leveälahkeisiin farkkuihin pukeutunut nuori lääkäri kysyy vaivautuneena, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Vastaan kyllä. Matkalla sairaalaan toivoin, että törmäisin hirveen matkalla. Ei äiti voi tehdä itsemurhaa, siitäkin jää lapselle trauma. Kaikesta jää. Siksi äitiys on niin vaikeaa.
Pääsen päivystävän psykiatrin puheille. Psykiatri esiintyy vakuuttavasti. Hän lupaa järjestää ajan keskussairaalan psykiatriselle poliklinikalle.

Odotan hoitoonpääsyä. Kestää vielä pari viikkoa, ennen kuin saan ajan keskussairaalan psykiatriselle poliklinikalle. Odottaminen tuntu ikuisuudelta. Kun pää on takussa ja pitää hoitaa vauvaa, huolehtia elämänsä tärkeimmästä asiasta, haluaa, että pää saadaan kuntoon pian.
Ensimmäisellä käyntikerralla psykiatri pohtii, mikä apu minulle voisi olla hyödyllinen. Seuraavalla käyntikerralla asiaa pohditaan isommalla joukolla. Mukana on myös sosiaalityöntekijä. Kolmannella käyntikerralla psykiatri kertoo olleensa vain sijainen ja sijaisuutensa loppuvan. Mutta voin toki käydä jonkun muun luona poliklinikalla jos haluan. Tuntuu, että apu on sitä, että uskoo, että seuraavasta käynnistä olisi jotain hyötyä. Jatkan odottamista.
Saan siirron paikalliseen mielenterveystoimistoon. Ensimmäisellä kerralla pohditaan, millainen apu voisi toimia. Tekisi mieli huutaa, että en minä osaa päättää mitään, enkä tiedä mitään, laittakaa nyt vaan tämä pää järjestykseen. En huuda. Vastaan kiltisti, että juttutuokio psykologin kanssa kerran viikossa voisi olla hyvä.