Parisuhteesta ja äitiydestä

En yhtään ihmettele, että pienten lasten vanhemmat eroavat usein. Kaikki ne lasta edeltäneiden vuosien "älä jätä sukkiasi lattialle lojumaan" ja "aina sä valitat kun mä oon jossain menossa" -ärsytykset nousevat väsymyksen ja oman sekä yhteisen ajan puutteen myötä suunnilleen potenssiin kymmenen. Ja väsyneenä tulee sanoneeksi asioita, joita ei tarkoita, tai ehkä tarkoittaakin, mutta paremmalla harkintakyvyllä ei sanoisi koskaan ääneen.
Ja se oman ajan mittaaminen sekuntikellolla:

Isä: Eilenkin mä hoidin tunnin enemmän kuin sä.
Äiti: Joo, mutta mä olin hammaslääkärissä, ei sitä lasketa.
Isä: Aijaa. No mikä sitten lasketaan.
Äiti: Sitäpaitsi mä hoidin viime viikolla enemmän kuin sä, ja heräsin viitenä aamuna.
Jne...

Joskus tuntuu, että kädenvääntö lapsenhoidosta vie vähintään yhtä paljon energiaa kuin varsinainen hoitaminen. Ellei enemmänkin. Tosin nyt, uhmaiän alettua itse hoitaminenkin on aika vaativaa puuhaa. Karkailua, eipäs-juupas-väittelyitä ja maahan heittäytymis-raivokohtauksia -kaikkea löytyy.

Olen miettinyt, millainen äiti minusta olisi tullut ilman masennusta. Olisin ehkä ollut sellainen touhukas, kaikessa miestään neuvova marttyyri, joka tekee mahdollisimman paljon itse ja valittelee sitten, kun ei se mies osaa. Ja saa lopulta hermoromahduksen, kun kaikki täytyy tehdä itse ja kukaan ei auta. Ja mies on ihan, että mitä hel***, ensin ei anneta osallistua ja sitten valitetaan, kun ei osallistu.
Masennus antoi miehelle tilaa. Isän oli alusta asti osallistuttava vauvan hoitoon paljon. Ihan alussa jopa kokonaan. Minähän en sietänyt vauvan itkua ollenkaan. En kyennyt lohduttamaan itkevää vauvaa, vaan aloin nyyhkyttää itse.

Nyt kun voin paremmin, minulla on taipumusta päästää ärsyttävä besserwisserini valloilleen. Ei ainakaan paranna parisuhteen tilaa, että toinen neuvoo, miten lasta pitäisi tai ei pitäisi hoitaa. Niinkuin sitä ei paranna miehen golfiin hurahtaminenkaan. Yksinäisiä ja pitkiä ovat kesäillat ilman autoa taaperon kanssa kotona.

Rehellisesti sanottuna juuri nyt tuntuu siltä, että en ymmärrä, miten yksikään parisuhde voi selvitä ehjänä pikkulapsiajasta.

Operaatiossa

Jouduin pienehköön gynegologiseen leikkaukseen. Leikkauksen jälkiolo - kipua alapäässä, vaikea istua, sairaalan legendaariset verkkoalushousut - sai minut muistamaan synnytyksen jälkeisiä tuntemuksia. Tuntui silvotulta. Ja yksinäiseltä. Kiireiset sairaanhoitajat ja kova sairaalasänky, miljoona kysymystä, joihin kukaan ei ehdi vastata.

Ennen synnytystä ihmettelin valokuvanäyttelyä, jossa joku valokuvaaja oli kuvannut synnytyssairaalan arkea realistisesti. Mieleen jäi kuva tuoreesta äidistä kivikovissa, kiristävissä, suonikkaissa rinnoissa (maidonousun hetki) ja sairaalan verkkoalushousuissa. Ajattelin, että aika sensaatiohakuista ja ällöttävää. En ajattele enää.
Nyt ajattelen, että tuollaisia näyttelyitä pitäisi olla enemmän. Jos osaisin, kuvaisin lapsiperheen arkea silloin, kun koko perhe on rajussa oksenustaudissa, ja kukaan ei tule avuksi taudin tarttumisen pelossa. Kuvaisin lapsen lasittunein silmin tuijottamassa piirrettyjä ja vanhemmat makaamassa sohvalla huulet kuivina, kun nestekään ei pysy sisällä. Kuvaisin äidin katseen silloin, kun lapsella on rota-virus ja häntä pitää herättää puolen tunnin välein yöllä juomaan ruiskullinen suolaliuosta. Toki niitä hyviäkin hetkiä on, mutta ne ovat nykymaailmassa niin yliedustettuna naistenlehdissä, vauvakirjoissa, televisiossa, mainoksissa, joka puolella, että on helppo luulla vauva-arjen olevn enimmäkseen ruusunpunaista.

Ikinä ennen taaperomme syntymää en kiinnittänyt huomiota siihen, että televisiosarjoissa ja elokuvissa lapset ovat poikkeuksetta ihan käsittämättömän rauhallista rekvisiittaa kohtauksille. Oikeassa elämässä lapsilla on päärooli. Taaperolle huudetaan vähän väliä ja sadatta kertaa samasta asiasta ei, juostaan perässä ja neuvotellaan kenkien jalkaan laittamisesta/ruokalapun laittamisesta/mistä vaan uhmaikäisen lapsen kanssa. Lapset eivät todellakaan näyttele sivuroolia aikuisten elämässä. Ja hyvä niin. Kaikenkaikkiaan olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin ennen pikkuiseni syntymää. Silti katson velvollisuudekseni toitottaa kaikille tuleville vanhemmille, että älkää luulkokaan, että vauva-arki olisi ruusunpunaista. Tai on se, aina välillä välähdyksittäin, mutta useimmiten se on harmaata tai kakanruskeaa. =)

Töihinpaluu

Huomasin blogilistalta, että olen päivittänyt blogiani viimeksi 111 päivää sitten. Monesti olen ihan melkein kirjoittanut tänne, mutten sitten kuitenkaan. Monet mielessä pyörivät asiat ovat niin henkilökohtaisia ja ajankohtaisia, etten uskalla kirjoittaa niitä täne. Jotenkin en ehdottomasti halua tulla tunnistetuksi blogistani. Olen kyllä kertonut masennuksestani muualla mutten töissä. Työmaailma on sen verran kova, kait, etten halua masentuneen tai mielenterveyshäiriöisen leimaa otsaan.

Olen siis palanut töihin äitiyslomalta. Tiesin että lapsen hoitoon vieminen on usein vaikeaa vanhemmille, mutta se, miten vaikealta se tuntuu, oli ihan yllätys. Ensimmäisenä tarhaan tutustumispäivänä olin vähällä kopata lapsen kainaloon ja soittaa töihin, etten tulekaan takaisin vielä. Ei siinä tarhassa mitään vikaa ollut, muutakuin että se oli tarha. Lauma kiljuvia lapsia ja kiireiset, ylityöllistetyt hoitajat.

Jätin kuitenkin pikkuiseni tarhaan ja menin töihin. Ensimmäinen työpäivä tuntui ihan tajuttomalta. Täällä sitä vaan seurustellaan ja syödään kaikessa rauhassa, ja siitä vielä maksetaan hyvin! Sittemmin ollaan tutustuttu myös molempien vanhempien työssäkäymisen ikäviin puoliin. Ei ole ihan helppoa aamulla yrittää suoriutua töihin siistinä, jos pukeutumis- ja meikkausapuna on yksivuotias riiviö. Ja lapsukaisen tarhaura oli yhtä sairastelua, tyyppi oli siis koko ajani kipeänä. Ja valvoi tietenkin yöt kun yskitti/nuhistutti/kurkku oli kipeä. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin väsynyt kuin ensimmäisenä työpäivänä monen valvotun flunssayön jälkeen. Ja sitten aina kauheat sumplimiset, että kumpi jää sairaan muksun kanssa kotiin. Työnantajat ovat ihan innoissaan.

On muuten hassua, että kun tottuu viettämään päivänsä töissä omassa rauhassa ilman, että joku roikkuu koko ajan lahkeessa, tuntuu kotiin sairaan lapsen kanssa jääminen aika hektiseltä. Olen nyt 99% varma, etten halua lisää lapsia. Raskaana oleminen on ihan syvältä, synnyttämisestä puhumattakaan. Ja lapsen synnyttyä olisi kiva olla joskus rauhassa. Nimimerkki tänään töiden jälkeen hyrrällä päähän lyöty ja pallolla päin heitetty äiti-parka. Pienelle ihmiselle kun kaikki on uutta ja ihmeellistä ja hetkeäkään ei voi olla paikallaan, toisin kuin väsyneille ja elämää nähneille vanhemmille, jotka työpäivän jälkeen haluavat lähinnä pötköttää sohvalla. Ja mielummin ilman, että joku hyppii vatsan päällä. Tai nipistää naamasta nähdäkseen, millaisen reaktion se aiheuttaa. Tai repii silmälasit päästä.

Vauva-arjesta ja vauvakuumeesta

Valitsin nimen tälle blogille sen perusteella, että vauva-arki tuntui mielestäni aivan käsittämättömän rankalta. Heräät keskellä yötä n kertaa, saat päällesi puklua, oksennusta, vauvanpissaa ja kakkaa kaaressa (lapsettomille tiedoksi, että kyllä, vauvankakka toisinaan tosiaan ihan suihkuaa onnellisen vaipanvaihtajan päälle). Hirveä kasa kaikkia puoliteknisiä saksankielisin käyttöohjein varustettuja vauvanvermeitä, joita yrität umpiväsyneenä saada toimimaan. Ei se helppoa näytä olevan onneksi muillekaan, kerran jouduin parkkihallissa neuvomaan toista äitiä, miten saada vaunut takaisin kokoon. Mies kun oli yleensä kuulemma koonnut ne. Enkä edes osannut neuvoa, eri merkkiset kuin omamme nääs.

Nyt tuntuu, että ei tämä vauva-arki mikään extreme-leiri olekaan, ihan tavallista arkea vain. Asiaan voi tosin lievästi vaikuttaa se, että olemme olleet nyt pari viikkoa lomalla sukulaisten nurkissa ja hoitaneet lastamme vain nimeksi. Mummi ja vaari ovat juosseet pikkuisen perässä ja me rasittuneet vanhemmat :) olemme rampanneet ostoksilla, leffassa ja ulkona syömässä. Olen alkanut jopa potea jonkinasteista vauvakuumetta. Huomio kiinnittyy ostoskeskuksissa pikkuisiin ja ihastelen poikkeuksetta kaikkia vauveleita. Ennen vauvan syntymää en juurikaan edes potenut vauvakuumetta. Tai sen herättivät vain tutut tai poikkeuksellisen suloiset vauvat. Jotenkin painiskelen koko ajan sen kanssa, että tuleeko meistä vain yksilapsinen perhe. Olemme molemmat miehen kanssa aika mukavuudenhaluisia ja omissa oloissamme viihtyviä. Pelkään, että toisen lapsen kanssa ajaisimme itsemme ihan piippuun. Tiedän, ettei asiaa tarvitse päättää vielä, mutta jotenkin vain haluaisin tietää. Suunnittelen yleensäkin elämää aina liikaa eteenpäin. En osaa ajelehtia ja ottaa rennosti.

Tätä yksilapsisuusasiaa pohtiessani tajusin, että olen -edelleen- yrittänyt tarjota pikkuisellemme täydellisen lapsuuden. Tajusin jossain vaiheessa romahduksen jälkeen, että on mahdotonta olla täydellinen äiti, mutta jostain syystä tuon täydellisen lapsuuden ajatus valkeni vasta myöhemmin. Aloin miettiä, että saako lapsiparkamme traumoja ainoana lapsena, oppiiko sosiaaliseksi jne. Sitten ymmärsin, että mistä hitosta kukaan tietää, onko lapselle oikeasti parempi olla ainoa lapsi vai sisaruskatraan kuudestoista. Voihan olla, että sen pikkusisaruksesta tulee oikea riiviö ja se saa sen takia traumoja. Eihän sitä voi etukäteen tietää.

Synnytyksen jälkeisen masennuksen iskeminen uudelleen pelottaa kuitenkin edelleen niin paljon, että voi olla, että pikkuisemme saa saada traumansa ainoana lapsena olemisesta riiviösisaruksen sijaan. Itse synnytys, olipa tapa sitten mikä hyvänsä, tuntuu sen verran brutaalilta toimenpiteeltä, että uskon ottavani sen järkyttyneenä vastaan myös toisella kerralla. En osaa nähdä sitä kauniina ja alkuvoimaisena tapahtumana, jonka tuloksena on suloinen vastasyntynyt. Vauva oli kyllä suloinen, mutta itse synnytys käsittämättömän kivulias ja jotenkin brutaali. Ja ne jälkivaivat, vaikka alatiesynnytyshän on niin helppo ja luonnollinen ja siitä toipuu nopeasti... Blaah, sanon minä. Ehkä pitäisi kokeilla vielä joskus sektio, niin osaisi sitten vertailla. =)
En ole ikinä ollut sellainen maalaistyyppinen sitkeä nainen, joka pyöräyttää pari lasta ja menee sitten heti lapsivuoteesta peltotöihin. Tai joka lyö kirveellä jalkaansa halkoja hakatessaan, tekee paidastaan kiristyssiteen ja menee ruokkimaan lehmät. Olen pikemminkin neuroottinen. Paisuttelen vaivojani mielessäni ja olen hyvin huolissani niistä. Siihen kun lisää sitten ne synnytyksen jälkeiset hormoniheilahtelut, niin soppa on valmis. :/

Keinuhevosen selässä

Jostain luin, että synnytyksen jälkeistä masennusta on kuvattu keinuhevosen selässä keikkumiseksi. Ensin keinahtaa eteenpäin ja sitten taas heti taaksepäin. Ja koko ajan pysyy paikallaan. Tai ei ainakaan pääse eteenpäin.
Hetken aikaa olo oli jo oikein seesteinen. Nyt tuntuu taas sekavalta. Ahdistaa. Ja näistä ahdistuksista on vaikea tietää, mikä on ns. normaalia ahdistusta. Tuntuiko tältä ennen sitä suurta romahdusta? Vai tarkkailenko mielialojani vain niin tarkasti romahduksen pelossa, että pienet notkahduksetkin tuntuvat suuremmilta kuin ovatkaan?
Tähän asti olen syyttänyt hormoneja masennuksestani. Ja joku osuus niillä on aivan pakko olla, niin rajuna masennus iski juuri neljäntenä (?) päivänä synnytyksestä, jolloin raskaudenaikaiset hormonitasot romahtavat. Nyt olin varma, että tämänhetkinen olotilani johtuu hormoniehkäisyn aloittamisesta. Jätin pillerit pois, mutta mielialat ovat ja pysyvät. Tai olen kyllä aavistuksen vähemmän kiukkuinen, mutta silti edelleen niin kiukkuinen, että itseäkin kyllästyttää. En tajua, miten mies jaksaa. Kun en itsekään jaksa. Luolamieskaudella olisin varmaan jo kuollut stressiin aikoja sitten. Enkä edes ymmärrä, mitä aina stressaan niin kamalasti. Nytkin tiedän, että tämä vaihe, jossa päivät menevät puoliksi pienen riiviön perässä juostessa ja sata kertaa "ei":tä toistaessa ja puoliksi huutoa kuunnellessa, on ohimenevää. Silti tuntuu, että tällaista tämä on aina, ikinä ei tule olemaan parempaa. Olenkohan masentunut uudelleen? Lääkkeistä huolimatta? Voiko olla masentunut, vaikka syö masennuslääkkeitä maksimiannoksella?

Tasaisempaa

Nyt, synnytyksen vuosipäivän tienoilla olo alkaa vihdoinkin olla normaali. Tai siis tuntuu, että alan olla oma itseni. Normaaliudesta en niin tiedä. =D
Jätin hormoniehkäisyn, niin PMS-oireetkin tuntuisivat helpottaneen. Alkoi olla pipo sen verran kireällä, että oli aika todeta, ettei mulle vaan yksinkertaisesti sovi hormoniehkäisy. Tai hormoniheilahtelyt ylipäätänsäkään. !0)

Olen pohtinut sairastumistani. Alun "Miksi juuri minä?" kysymykset ovat vaihtuneet ymmärrykseen siitä, miksi näin kävi. Aluksi tuntui siltä, että synnytyksen jälkeinen masennus on vähän kuin salama, että se iskee varoittamatta ja uhriaan valikoimatta. Nyt olen ymmärtänyt, että masennuksen merkkejä oli ilmassa jo ennen synnytystä. Tai siis että omat ajatusmallit ja toimintatavat oli sellaisia, että jossain vaiheessa umpikuja olisi tullut vastaan joka tapauksessa. Synnytyksen jälkeinen elämänmullistus hormonimyrskyineen vain aiheutti sen, että tiiliseinä tuli vastaan rytinällä.

Jotenkin olin onnistunut tekemään elämästäni suorittamista. Mietin aina, mitä pitäisi tehdä, miten kuuluu toimia ja millainen olla. En miettinyt, mitä todella haluan. Miten sen oman äänensä voikin niin pahasti hukata? Opettelen edelleen sitä, että osaisi vetää omat rajansa, eikä joustaa silloin kun ei haluaisi.

Tämä kuulostaa varmaan taas amerikkalaiselta äklötarinalta, mutta nyt tuntuu, että tämä romahdus oli kaikenkaikkiaan hyvä asia. Tuntuu, että olisin oppinut olemaan ajamatta itseäni pää edellä tiiliseinään. Ehkä. =)

PMS

En ole ikinä aikaisemmin kärsinyt minkäänlaisista PMS-oireista. Mielestäni koko PMS on ollut vähän huuhaata. Enää en ole sitä mieltä. Elämä on nyt suhteellisen tasaista muuten paitsi viikkoa ennen kuukautisia. Silloin maailma alkaa näyttää mustalta ja tummuu mitä lähemmäs kuukautisten alkamista mennään. Kuukautisten alkua edeltävä päivä on pahin. Viimeksi tuona päivänä tuntui siltä, että elämässä ei ole mitään järkeä. Mikään harrastus tai tekeminen ei ole järkevää saatika hauskaa. En osaa kasvattaa lastani, ja meidän pitäisi erota miehen kanssa niin että hän voisi kasvattaa lapsemme. Ehdotinkin tätä miehelle. Hän katsoi vähän ihmeissään kiukutteluani ja itkeskelyäni. Menin sitten nukkumaan ja aamulla maailma oli taas valoisampi paikka. Kuukautiset olivat alkaneet yöllä. =)